Opeth

Blackwater Park

SISÄLTÖVAROITUS: Kuolema, murha, väkivalta, seksuaalinen pahoinpitely

Opeth on ruotsalainen David Isbergin perustama progressiivista metallia soittava bändi. Bändi perustettiin vuonna 1990 Isbergin puolesta. Samana vuonna, kun yhtye perustettiin, Mikael Åkerfeldt kutsuttiin mukaan basistiksi. Tämä aiheutti kuitenkin erimielisyyksiä yhtyeen alkuperäisten jäsenten keskuudessa, ja osa heistä päätti lähteä yhtyeestä ja perustaa oman projektinsa. Åkerfeldt siirtyi lopulta kitaristiksi. Vuonna 1992 Isberg jätti yhtyeen, minkä jälkeen Åkerfeldt nousi sen laulajaksi ja keulahahmoksi. Tässä roolissa hän on jatkanut nykypäivään asti.

Blackwater Park on Opethin viides studioalbumi, joka julkaistiin 12.3.2001. Albumi käsittelee teemoja ihmisyydestä, kuolemasta, petosta sekä mielen pimeistä puolista. Jotkut biiseistä myös sisältää häiritseviä kuvia seksuaalisesta väkivallasta, alistamisesta sekä murhasta. Albumi on tosiaan synkkä, mutta lyriikat kuvaavat teemoja kohtuu moniselitteisesti ja tarkoituksella jätetty tulkinnanvaraiseksi.

Albumi alkaa aggressiivisesti yli 10 minuutin pituisella The Leper Affinity nimisellä kappaleella. The Leper Affinity voidaan jakaa kolmeen osaan, alku sisältää kontrolloitua kaaosta säröisellä kitaralla, voimakkaalla rummutuksella, sekä Åkerfeldtin death metal -örinällä. Toinen osa esittelee hiljaisemman kitaran ja melodisia kohtia, jotka tuovat hieman helpotusta biisin alun intensiivisyyteen. Tämä vaihtuma hiljaisempaan jaksoon on ehdottomasti tarpeellinen tämän biisin kohdalla, ja se kuulostikin luontevalta biisin jatkeelta varsinkin, kun raskaammat kitarat tulivat takaisin. Myös Åkerfeldtin laulu kuulosti rauhoittavalta sekä raikkaalta, kunnes hän palasi takaisin örinään. Kolman osa ja biisin loppu siirtyy taas pois aggressiivisuudesta ja toi herkän piano kohdan, joka sitoi biisin mukavasti loppuun.

Albumin toinen biisi Bleak yhdistää brutaalisuutta kauneuden kanssa. Lyyrisesti biisi on tutun synkkä, ja kuvittelen sen käsittelevän parisuhdetta, joka rappeutui vihaksi ja väkivallaksi, päättyen mahdollisesti murhaan. Se alkaa pahaenteisellä kitaralla sekä goottimaisella riffillä, jonka soitinta en osaa tunnistaa. Kyseessä saattaa olla urut tai särötetty kitara. Tämä oli yksi kappaleen kohdista, joka innostutti minua eniten, mutta valitettavasti kyseinen riffi ei palannut enää kertaakaan kappaleen noin yhdeksän minuutin aikana, ja jäin ehkä vähän kaipaamaan sitä. Biisissä yhdistyy Åkerfeldtin örinä sekä vierailevan Steven Wilsonin kertosäe. Wilsonin kertosäe oli koko biisin kannalta kohokohta ja vaikka Åkerfeldtin rankka örinä oli hyvä kontrasti Wilsonin lempeämmälle laululle, en itse välitä tämän tyylisestä laulutavasta ja Åkerfeldtin örinä kuulostaa minulle vähän vastenmieliseltä. Noin biisin puolessa välissä kappale rauhottuu ja rauhallinen laulu kuulostaa jopa euforiselta ja kasvava sähkökitara kuulosti erittäin päheältä. Ylipäätään pidän kappaleen loppupuolta vahvempana ja arvostan kappaleen sävellystä sekä tunnelman vaihteluita, mutta silti death metal -tyyliset örinät jäävät vähän häiritsemään minua.

Albumin kohokohdista minulle on kolmas biisi Harvest, joka on ei metallikuuntelijalle varmasti helpoimmin lähestyttävä. Se poikkeaa kahdesta aikaisemmasta biisistä olemalla enemmän melankolinen ja kaunis jättämällä örinät ja raskaat kitara riffit kokonaan pois ja korvaa ne akustisella kitaralla ja Åkerfeldtin puhtaalla laululla. Lyyriset teemat pysyvät kuitenkin synkkinä käsitellessään aiheita kuolemasta, elämästä pohtimisesta sekä maailman taakse jättämisestä “Halo of death, all I see is departure”. Åkerfeldtin laulu on tässä biisissä erittäin miellyttävää kuunneltavaa ja melankoliset instrumentit tukevat hänen ääntään hyvin. Biisin kertosäkeeseen on helppo tarttua kiinni ja se kuulostaa katkeransuloiselta sekä hypnoottiselta ja se on ehdottomasti albumin kohokohtia.

Toinen albumin kohokohdista oli instrumentaalikappale Patterns in the Ivy sekä nimikkokappale Blackwater Park. Patterns in the Ivy oli kaunis akustinen kahden minuutin teos, joka oli minulle tärkeä välitapahtuma muuten raskaassa albumissa. Blackwater Park kappale ei kerro suoraviivaista tarinaa sinänsä, vaan enemmän kuvaa maalauksen järkyttävästä maailmasta, jonka sairaudet sekä moraalinen rappeutuminen on tuhonnut ”Lepers coiled neath the trees, Dying men in bewildered soliloquies”. Biisin ensimmäiset noin kaksi ja puoli minuuttia sisältää erittäin aggressiivisen ja rankan kitaran sekä myös Åkerfeldtin örinää, jonka jälkeen tulee erinomaisen kaunis ja dystooppinen kitara riffi, joka on minulle koko albumin paras riffi. Tietyt kohdat tästä kohdasta muistuttavat minua Elliott Smithin kitaran näppäilytyylistä varsinkin hänen biisistänsä Tomorrow Tomorrow, mutta tietenkin Opethin synkällä tyylillään. Myöhemmin tähän päälle lisätään kohtia sähkökitarasta, joka toimii erinomaisesti. Biisi lopulta räjähtää takaisin örinään ja perinteiseen rankkaan sähkökitaraan. Musiikillisesti kappale vuorottelee murskaavien death metal -riffien ja aavemaisten akustisten jaksojen välillä, luoden jatkuvan jännityksen ilmapiirin, vaikka pidänkin akustisia osia merkittävästi vahvempana. Blackwater Park oli vahva lopetus albumille.

Blackwater Park on ehdottomasti kunnianhimoinen ja hyvin sävelletty albumi, mutta Opethille tuttu death metal -örinä on minulle uuvuttavaa ja hieman vastenmielistä. Se ei myöskään mielestäni ole Åkerfeldtin vahvuus ja hänen pehmeämpi laulutyylinsä on tunteellisesti enemmän ilmaiseva.

Jotkut biiseistä olivat hieman pitkiä, ja vaikka Opethin laulunkirjoitustapa oikeuttaa ison osan pitkistä biisin kestoista, kaikki osat eivät silti tuntuneet yhtä olennaisilta. Kuten biisi The Drapery Falls sisältää kauniita melodioita ja siirtymiä, mutta monet ideat toistuvat kappaleessa ja se saa kappaleen tuntumaan hieman venytetyltä. Myös Blackwater Park sisältää uskomattomia riffejä, mutta 12 minuutin ajoaika vaatii kärsivällisyyttä. Monessa biisissä myös huomasin mielenkiintoisia ideoita, joita kokeiltiin, mutta katosivat aivan liian nopeasti, kuten biisissä Bleak. Se saa joissain tapauksissa musiikista enemmän jännittävän ja arvaamattoman, mutta myös antaa turhauttavan olon, kun joku hyvä idea ei koskaan palaa.

Blackwater Park antaa äärimmäisen synkän tunnelman kokonaisuutena ja se antaa albumille vahvan identiteetin, mutta näin ei metallin kuuntelijalle pidemmät sähkökitarariffit, jotka ovat genrelle yleisiä ovat minun korvaani puuduttavia ja vaativat minulta kärsivällisyyttä. Osaan huomata, että kitaransoitto on taitavaa, mutta akustiset ja melankolisemmat kohdat kuulostivat minulle paljon mielenkiintoisemmalta. Iso osa albumista sisälsi kuitenkin pitkiä, hieman puuduttavia sähkökitara sooloja, joista en oikein saanut otetta.

Albumi oli kunnianhimoinen, sekä taitavasti toteutettu erinomaisilla kohdilla, mutta iso osa albumin rankimmista kohdista sulautui kuitenkin toisiinsa ja oli minulle melko puuduttavaa kuunneltavaa.

Lempibiisit: Bleak, Harvest, Patterns in the Ivy, Blackwater Park

Vähiten lempibiisit: The Drapery Falls, Dirge for November

Lempi lyriikka: ”Help me cure you, Atone for all you've done, Help me leave you, As all the days are gone” Biisi: Bleak

Arviointi: Vahva 6